Sanamaijan maailmassa luonto ja ihminen ovat yhtä, nauru ja itku lähekkäin, rakkaus kuin käpyretki koivumetsään

Runoilija pullikoi uimahallissa siirtolohkareen kanssa, lukee Tekniikan maailman testiä omalle rakkaalle autolleen, pyytää yksinäisen kuun peittonsa alle lämmittelemään.

”Että keksii!” kirjoitti Helsingin Sanomien kriitikko Heli Laaksosen edellisestä runokokoelmasta Sulavoi. Samaa mielikuvituksen rikkautta ja kielellistä ilotulitusta on uusissa runoissa, joihin tarkasti havaitut luonnon merkit tuovat myös myyttisen, ikiaikaisen tason. Linnut ja kansansatujen eläimet elävät kuin ihmiset ikään, perunanmukulallakin on runojen maailmassa oma luonteva paikkansa.

Hersyvä huumori taittuu välillä tummempiin sävyihin. Sanaa rakkaus ei mainita, mutta siitä on paljolti kysymys, kahden ihmisen monivivahteisesta suhteesta. Morsian, joka lähtee uimaan kuin naarashirvi, hääväki ja sulhanen boolimaljalla meloen perässään, on kansanrunojen neito nykyaikaisessa asussa. Hänen sanomansa on sama: ”oleks mun / niinäkin päivin / ko vähiten kannattais.”

Suosikkirunoilijan riemastuttavat tarinat näyttävät, miten paljon elämyksiä jokapäiväinen arki tarjoaa

Lounaissuomen murteella kirjoittava sanamaija tarjoaa tuoreita näkökulmia arkeen ja osaa yllättää kerran toisensa jälkeen: ”Ole hyvä, sanos kaupan kassaki mul, ko anno rahast takasi. Ajatelkka, et kiäles on tommone ilmasu. Käsketä mont kertta päiväs olema hyvä.”

Heli Laaksonen tunnetaan lounaismurteen osaajana. Kirjan hauskat ja viisaat jutut ovat ilmestyneet aiemmin pääasiassa Turun Sanomissa ja Kotiliedessä. Mukana on myös Kiakaus-seinäkalentereissa julkaistuja runoja.